Anoreksiatoverit ja internetin syömishäiriökulttuuri

Kun minä olin nuori, valitin lihavuudestani jatkuvasti vanhemmilleni, jotka yrittivät kovasti vakuuttaa minua siitä, etten ollut lihava. Valitin sukulaisille ja ystäville, kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan hetken olemassaolon vaikeuttani. Kärtin jokaiselta samaa asiaa: olenko lihava vai laiha. Vaihtoehtoja oli vain kaksi. Lihava tai laiha.

En puhunut paljoa laihduttamisesta, en ennen kuin olin muuttanut pois kotoa. En puhunut silloinkaan pahimmista syömisongelmistani. Sen sijaan kuusitoistavuotias lukiolaiselis löysi internetin foorumeineen.

Kaksituhattaluvun loppuvuosina internetissä oli useampia syömishäiriöfoorumeita useammalla kielellä. Minulla on ollut tunnukset muistaakseni vain kahteen, joista molemmat ovat yhä pystyssä. Ainakin suomenkielisestä on ollut useampia versioita.

Foorumit eivät tehneet minusta sairasta. Kun löysin foorumit, oli valmiiksi jotain vialla. Etsin googlesta hakusanoja jotka liittyivät laihduttamiseen ja parhaisiin vinkkeihin ja kepulikonsteihin, joilla painon saisi nopeasti putoamaan. Ajattelin että laihdutan ensin nopeasti paljon ja sitten terveellisellä painonhallinnalla pidän itseni kuosissa. Onnellinen loppu.

Valitettavasti syömishäiriöt eivät toimi niin. Ihailin aikoinani anorektikoita, koska he niin tarkasti kontrolloivat syömisiään, ja bulimikkoja, jotka pystyivät oksentamaan helposti kaikki tekemänsä virheet tyhjiksi. Olisin halunnut olla kuten he. Mutta sen sijaan minulla ei ollut itsekuria ja olin laiska ja lihava, motivaatioton luuseri.

Minulla oli jo silloin ahmimishäiriö. Siihen liittyi mättöepisodien lisäksi paastoamista, oksentelua ja pakonomaista liikkumista. Koululiikunta oli rankkaa, koska otin paljon kursseja. En lihonut kovin nopeasti, vaikka kalorimäärät kipusivat tuolloin ja painoakin alkoi tulla hiljalleen. Haaveilin anoreksiasta, ortoreksiasta ja bulimiasta, mutta kuten muitakaan sairauksia, ei syömishäiriökään ole asia jonka voi valita.

Netissä kirjoitin liikkumisista ja paastopäivistä, samalla kun suunnittelin millaiset mättösessiot käyn lähikaupasta kun opintotuki kilahtaa tilille. Tämä kuvio toistuu edelleen: en vieläkään puhu ahmimisesta oikeastaan kenellekään, en edes niille syömishäiriökavereille, joilta saattaisi saada vertaistukea. On helpompi puhua siitä montako päivää on ollut kuivilla ja millaista treeniä suunnittelee ensiviikoksi.

Internetin syömishäiriökulttuurissa oli silloin ja on mahdollisesti vieläkin tietty nokkimisjärjestys, mutta samalla siitä oli myös tukea. Vaikka olimme kaikki sairaita, meillä oli paikka jossa puhua kaikista sairaimmista mielihaluistamme, tavoitteistamme ja epäonnistumisistamme. Sekä sairaudessa että elämässä. Liian usein ne tarkoittivat monelle meistä samaa asiaa.

Vaikka itse käytin internettiä paljon sairauteni ruokkimiseen etsimällä kuvia langanlaihoista ihmisistä ja vinkkejä nopeaan kuihtumiseen, en silti voi tuomita netin syömishäiriökommuuneja. Ilman niitä en varmaan olisi ikinä tajunnut olevani sairas, ja jos en olisi tajunnut olevani sairas, en olisi hakenut apuakaan.

Nimittäin näillä foorumeilla pidetään myös toisista huolta sen mitä jaksetaan. Ihmisten standardit toisille ovat erilaisia kuin heille itselleen: samankokoinen foorumilainen näyttää kymmenen kertaa laihemmalta. Ongelmistaan kirjoittavien perään kysellään. Ja aina välillä joku herää synkkään todellisuuteen ja päättää parantua.

Nämä internetin parantujat ovat tavallaan minun sankareitani. Samalla kun syömisongelmia vastaan taistelevan parantuvia ajatuksia kuuntelee, tulee itsekin arvioineeksi tilannettaan uudelleen. Tulee mietittyä onko oma ruokasuhde terve ja miten sitä voisi parantaa. Tulee mietittyä olisiko sitä itsekin sen avun ja tuen arvoinen. Ja onhan sitä. Jokainen meistä.

Intro.

Ensimmäisen postauksen tuska. Pitäisi kirjoittaa itsestään ja määritellä blogille jokin tyyli ja suunta. Siinä sitä taas ollaan.

Minun nimeni ei ole oikeasti Elis Koljo. Olen oikeasti kakskyt, jotain. Olen oikeasti tapellut syömisen ja "lihavuuden" kanssa melkein niin pitkään kuin muistan.

Kaikki alkoi ala-asteella. Ensimmäisen kerran minua sanoi lihavaksi ykkösluokan opettaja, ja siitä se sitten lähti. Oikeasti olin lihava ensimmäisen kerran vasta peruskoulusta päästyäni. Muutin omilleni ja tajusin ettei ruuassa tarvitse olla mitään järkeä. Eikähän siinä sitten ollut.

Kun minä olin pieni, ruualla ei ollut isoa merkitystä. Herkkuja sai silloin kun käytiin keskustassa, tai "kylillä", kuten pikkutaajamaa kutsuttiin. Kotona syötiin "tavallista kotiruokaa", äitin laittamaa. Jos vanhemmilla oli jotain syömisongelmia, ei pikkuelis tiennyt niistä tuon taivaallista. Äiti laihdutti välillä, isä oli koko ajan liikkeessä työn puolesta joten "sen ei tarvinnut". Pikkuelis oli normaalipainoinen kersa, joka riekkui puissa, pyöräili viis kilometriä kaverin luokse ja tykkäsi käydä uimassa.

En oikeastaan muista sitä hetkeä kun syömisongelmat oikeasti alkoivat. Jossain vaiheessa läskiksihaukkumiset ja dysforiat ja ikuinen paha olo omasta vartalosta kulminoitui sillä että pikkuhiljaa ruoka vain lähti käsistä. Sitä ei huomannut ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Olin jo lihonut; ahminut salaisina hetkinä stressiin ja ahdistukseen. En tiennyt että minulla on stressiä tai ahdistusta.

Välillä laihdutin ja paino pysyi melkein kurissa. Välillä liikuin niin paljon että olin oksentaa suihkussa treenien jälkeen. Välillä makasin viikkokausia ja söin joka päivä Pirkan browniekakkua purkkikermavaahdon kanssa. Olin lukiossa. Opettelin elämään omikseni, enkä koskaan oikein oppinut. Kävin kerran lääkärissäkin, halusin lopettaa ahmimisen. Näin mielenterveyshoitajaa kerran. Toiste en mennyt, eikä perään kyselty.

Kirjoitin ylioppilaaksi ja muutin taas. Olin yhdeksäntoista ja uudessa paikassa, jossa putosi kerralla kymmenen kiloa kun hajanaisesti aseteltujen julkisten ansiosta tuli käveltyä sata kertaa enemmän kuin ennen, kun kaikki polkupyörää pidemmät matkat meni aina bussilla. Mitään vanhoja mättöruokia ei saanut uudessa kodissa kaupasta. Uusi koulu inspiroi. Oli uusi kämppä ja uusi kissa.

Pian kaikki kuitenkin tasaantui ja ahdistuneisuus vei voiton. Minulla diagnosoitiin myöhemmin ahdistuneisuushäiriö ja pääsin vihdoin puhumaan sukupuoliristiriidastani ammattilaisille, jotka kohtelivat minua asiallisesti.

Valmistuin ja hain uuteen kouluun. Muutin. Löytyi kumppani. Oli työpaikkakin välillä. Ahdistuneisuuteen ja masennukseen ja sukupuoliristiriitaan oli hoitoa. Välillä meni paremmin ja välillä oksentelin samalla lailla kuin aikoinaan lukiossa. En syönyt viikkoon ja sitten söin neljän edestä. Pääsin painonhallintaryhmään, josta oli apua sen ajan kuin ryhmäterapia kesti. Syömishäiriöporukoista tutut kaverit alkoivat itse kukin ottaa askelia kohti terveempiä ajattelutapoja. Sain toivoa.

Ja siksi varmaan kirjoitan tätä nyt. Olen kirjoittanut aikaisemmin monenlaisia asioita, mutten koskaan ole pureutunut syömishäiriöstä parantumiseen tai edes sen yrittämiseen. Siinä vellomisesta olen kyllä kirjoittanut.