Tavoitteet

Mainitsin edellisessä postauksessa että mulle tuli kotitehtäväksi miettiä millaisia tavoitteita mulla on ja mitä se paraneminen sitten tarkoittaakaan. Kirjoitin näistä vähän vähemmän kielikapulaisen ja enemmän esteettisen kappaleen terapiamuistikirjaani, mutta tässä jonkinlainen versio.

• Elämänhallinta, eli se että elämässä on jonkinmoinen järjestys. Tasapaino. Se, että elämässä on tasapainossa työt ja huvit ja opiskelut ja syömiset ja liikunnat ja löhöämiset. Ei liikaa mitään ja tarpeeksi kaikkea. Tarpeelliset jutut tulisivat tehtyä. Ettei kaikesta hauskasta, palauttavasta, tai esimerkiksi vapaa-ajan viettämisestä tarvitsisi kokea hirveitä omantunnontuskia.
• Se, etteivät kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat huolettaisi jatkuvasti. 
• Terveellinen ruokavalio, joka ei tunnu vaikealta, kuormittavalta, tai väliaikaiselta. 
• Fyysinen aktiivisuus ja liikunta säännöllisenä osana normaalia elämää.
• Enemmän energiaa, ettei kaikki tekeminen tuntuisi hankalalta ja jopa mahdottomalta.

En tiedä kuinka paljon tuosta listasta on realistista tai epärealistista, enkä sitä miten itsekkäältä se vaikuttaa. Jälkeenpäin ajatellen se näyttää aika kammottavalta: miten hirveä ihminen minun pitää ollakaan, että haluan että elämä on juuri minulle helppoa, mukavaa, ja huoletonta. Ettei tarvitse tuntea pahaa mieltä kaikesta vähänkään siedettävästä.

Mutta samalla mä toivon että ihan jokaisella olisi elämä juuri sellaisessa kondiksessa kuin sen haluaa olevan. Ei kenenkään ole hyvä kärsiä. Eikä kenenkään ole hyvä kokea sitä, että oma pää laittaa kapuloita rattaisiin vielä sen kaiken lisäksi mitä normalisoitunut riistoyhteiskuntakin heittää niskaan.

Mä luulen että multa tullaan vielä kysymään miten mä haluan saavuttaa mun tavoitteet, ja mä luulen etten osaa vastata. Enkä mä tiedä mitä kukaan muukaan voi omaksi tai toisten hyväksi tehdä, muuta kuin parhaansa. Se ei tarkoita parasta, eikä aina edes kovin hääviä, vaan sitä minkä sillä hetkellä saa irti itsestään. Ja se määrä ja laatu vaihtelee ihan jatkuvasti.

Terapia

Sain vihdoinkin sen terapia-ajan. Ja toisenkin. Kolmas on perjantaina.

Mun terapeutti on nuori nainen, joka ei vastannut mun kysymykseen oliko se lakossa vai ei silloin kun lääkärien lakot olivat muutama kuukausi sitten tapetilla täällä päin. Siihen ei kuulemma saanut vastata. Mulla oli silloin päällä takki, joka on täynnä erilaisia protestipinssejä.

Me on tultu juttuun ihan hyvin. Multa on kyselty paljon asioita, siis ihan hirveästi. Koskaan mun terapiassakäyntiurani aikana ei ole kyselty noin paljoa. Terapeutti haluaa tietää mistä mun ongelmat johtuu. Se haluaa tietää millaista on olla minä. Se on myötätuntoinen, mutta asiallinen ihminen.

Joskus tuntuu, ettei se varmaan hirveästi pidä minusta. Olen mä sille jo kerran sanonut että sen kysymyksissä oli tahaton tahdittomuus. Tiesin ettei se tiennyt olevansa epäkohtelias. Se kysyi multa mikä mun nimi oli ennen kuin vaihdoin sen ja miksi vaihdoin nimeni siksi, joka se nyt on.

Sanoin että mä voin vastata sulle, mutta vastaisuuden varalle kannattaa kysyä ihmisten nimestä jotenkin toisin. Ei ole hyvien tapojen mukaista kysellä varsinkaan transihmisiltä heidän nimihistoriaansa.

Mä olen ollut julkisesti ulkona jo sen verran pitkään, mulla on hyvät tukiverkot ja olen sen verran paatunut ihminen, että se ei hirveästi minua hetkauta. Jos me, joille asialla ei ole hirveästi merkitystä, emme sano mitään, hävitys vain leviää.

Jos multa olisi kysytty samaa vielä jokunen vuosi sitten, en olisi varmaan enää mennyt terapiaan sen jälkeen. Ja jo sellaisten varalle on tärkeää että me kaikki katsomme vähän sen perään miten ihmiset kommunikoivat meidän kanssamme.

Terapiasta on tullut läksyjä, joita olen tehnyt. Minun piti esimerkiksi tehdä ihan hirveä biografia itsestäni: ei siitä mitä teen tai kuka olen, vaan siitä millaisia ihmissuhteita minulla on. Sen kirjoittaminen oli hankalaa ja työlästä, mutta kirjoittanen siitä jonkinlaisen version jos joskus jaksan. Alkuperäistä en viitsi laittaa kun siinä on nimiä ja ulkomaan kieltä.

Minun piti myös kirjoittaa ylös tavoitteitani, asioita joita haluan saada irti hoidosta. Ajatuksia siitä, mitä parantuminen merkitsee minulle. Näistäkin lisää myöhemmin.

Ensiviikolla vuorossa on ruokapäiväkirja. Niistä ei pääse ikinä eroon.