Suhdebiografia

Taannoin sain terapiasta läksyksi kirjoittaa oma biografiani ihmissuhteiden näkökulmasta. Se osoittautui yllättävän hankalaksi, varsinkin kun ajattelee miten paljon ihmisiä mahtuu yhteen elämään. Ei sille terapeutille voinut romaaniakaan kirjoittaa.

Ihmissuhdetekstistäni tuli loppujen lopuksi muutama sivullinen ranskalaisia viivoja. Osa oli ryhmitelty kronologisesti, osa sen mukaan, miten läheisiä ihmiset olivat minulle joko nyt tai aikaisemmin. En tiedä teinkö harjoituksen oikein, tai pystyikö sitä edes tekemään oikein tai väärin.

Jotain ihmissuhdekaavioita täytellessä tuli kuitenkin selväksi: mä olen ihan hirveän stressaantunut ja pelokas ihminen.

Mä pelkään jatkuvasti sitä, että muut ihmiset eivät pidä minusta. Että mä olen mun läheisille joku rasite, ärsytys, häiriötekijä. Että ne valehtelevat mulle kun ne sanovat että ne pitävät minusta tai ettei mun sairaus ole niille mikään sopimuksenrikkoja, joka saa ne heittämään meidän suhteen heti roskakoriin.

Ei mua hirveästi haittaa jos randomit tai tutuntutut ei tykkää, mutta ystävistä huolehdin todella paljon. Ja se on järjettömän rasittavaa. Ja se on varmasti myös rasittavaa kuunnella pitemmän päälle. Aina se on märisemässä että sitä huolettaa ettei siitä pidetä! Aina sille saa jankuttaa että rakastan, rakastan. Että me ollaan täällä sun tukena. Että on okei puhua ja että me tykätään susta.

Älyn tasolla hiffaan että joo, ei nämä ihmiset varmaan laittaisi sitä suurta energiamääräänsä meidän suhteisiin jos ne ei myös sais jotain niistä irti ja jos ne ei aidosti haluais myös mun parasta. Että hei, oikeasti mulla on ihmisiä jotka välittää ja joista ei oikeasti tarvitse pelätä että ne lähtevät pois.

Mutta tunnetasolla mä en oo oikein koskaan oppinut luottamaan ihmisiin. Mulla ei oo ketään lapsuudenkavereita ollenkaan, kun kaikki on kasvaneet erilleen tai muuttuivat lopulta vittuilusuhteiksi puolin ja toisin. Tai kiusasivat, tai olivat randoja joita mä pelkäsin.

Teiniajoilta on joitakin kavereita, joiden kanssa ei välttämättä olla enää läheisiä, mutten mä todellakaan usko että ne olisivat alkaneet vihata minua. Ja teinivuosinahan mä törmäsin mun tämänhetkisiin parhaisiin kavereihinikin. Varmaan jokaiseen niistä, nyt kun mietin.

Vaikka vuodet on vierineet, mun päässä silti asuu aina se pieni epäilys että mitä jos kaikki olikin suurta pilaa. Mitä jos kaikki olikin olevinaan mun kavereita siksi että ne sais minusta irti kaiken mahdollisen ryönän jota levitellä ympäristöä saastuttamaan, niin kuin ala-asteella.

Eniten mua ärsyttää kuitenkin se, etten tiedä mistä löytyisi ratkaisu. En tiedä miten voisin oppia luottamaan tai kestämään sitä, ettei kaikkeen voi aina luottaa. Ettei asiat ole ikuisia, vaan joskus on hyvä päästää irti.

Ja olen todellakin sen puolestapuhuja, että huonoista ja myrkyllisistä ihmissuhteista pitää kävellä pois! Olen tehnyt sitä itsekin.

Silti elän alituisessa pelossa että joskus mun kaikkien tärkeimmät ihmiset tekee niin mulle, koska musta on tullut se myrkkypesäke. Ja sitten mä jään taas ihan yksin ja joudun aloittamaan alusta tukiverkkojen rakentamisen. Sitä pelkoa ei hälvennä se, että mä pelkään että siitä puhuminenkin vain edesauttaa sitä, että ihmiset lopulta leipiintyvät muhun ja päättävät siirtyä palkitsevampiin ihmissuhteisiin.

Tavoitteet

Mainitsin edellisessä postauksessa että mulle tuli kotitehtäväksi miettiä millaisia tavoitteita mulla on ja mitä se paraneminen sitten tarkoittaakaan. Kirjoitin näistä vähän vähemmän kielikapulaisen ja enemmän esteettisen kappaleen terapiamuistikirjaani, mutta tässä jonkinlainen versio.

• Elämänhallinta, eli se että elämässä on jonkinmoinen järjestys. Tasapaino. Se, että elämässä on tasapainossa työt ja huvit ja opiskelut ja syömiset ja liikunnat ja löhöämiset. Ei liikaa mitään ja tarpeeksi kaikkea. Tarpeelliset jutut tulisivat tehtyä. Ettei kaikesta hauskasta, palauttavasta, tai esimerkiksi vapaa-ajan viettämisestä tarvitsisi kokea hirveitä omantunnontuskia.
• Se, etteivät kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat huolettaisi jatkuvasti. 
• Terveellinen ruokavalio, joka ei tunnu vaikealta, kuormittavalta, tai väliaikaiselta. 
• Fyysinen aktiivisuus ja liikunta säännöllisenä osana normaalia elämää.
• Enemmän energiaa, ettei kaikki tekeminen tuntuisi hankalalta ja jopa mahdottomalta.

En tiedä kuinka paljon tuosta listasta on realistista tai epärealistista, enkä sitä miten itsekkäältä se vaikuttaa. Jälkeenpäin ajatellen se näyttää aika kammottavalta: miten hirveä ihminen minun pitää ollakaan, että haluan että elämä on juuri minulle helppoa, mukavaa, ja huoletonta. Ettei tarvitse tuntea pahaa mieltä kaikesta vähänkään siedettävästä.

Mutta samalla mä toivon että ihan jokaisella olisi elämä juuri sellaisessa kondiksessa kuin sen haluaa olevan. Ei kenenkään ole hyvä kärsiä. Eikä kenenkään ole hyvä kokea sitä, että oma pää laittaa kapuloita rattaisiin vielä sen kaiken lisäksi mitä normalisoitunut riistoyhteiskuntakin heittää niskaan.

Mä luulen että multa tullaan vielä kysymään miten mä haluan saavuttaa mun tavoitteet, ja mä luulen etten osaa vastata. Enkä mä tiedä mitä kukaan muukaan voi omaksi tai toisten hyväksi tehdä, muuta kuin parhaansa. Se ei tarkoita parasta, eikä aina edes kovin hääviä, vaan sitä minkä sillä hetkellä saa irti itsestään. Ja se määrä ja laatu vaihtelee ihan jatkuvasti.

Terapia

Sain vihdoinkin sen terapia-ajan. Ja toisenkin. Kolmas on perjantaina.

Mun terapeutti on nuori nainen, joka ei vastannut mun kysymykseen oliko se lakossa vai ei silloin kun lääkärien lakot olivat muutama kuukausi sitten tapetilla täällä päin. Siihen ei kuulemma saanut vastata. Mulla oli silloin päällä takki, joka on täynnä erilaisia protestipinssejä.

Me on tultu juttuun ihan hyvin. Multa on kyselty paljon asioita, siis ihan hirveästi. Koskaan mun terapiassakäyntiurani aikana ei ole kyselty noin paljoa. Terapeutti haluaa tietää mistä mun ongelmat johtuu. Se haluaa tietää millaista on olla minä. Se on myötätuntoinen, mutta asiallinen ihminen.

Joskus tuntuu, ettei se varmaan hirveästi pidä minusta. Olen mä sille jo kerran sanonut että sen kysymyksissä oli tahaton tahdittomuus. Tiesin ettei se tiennyt olevansa epäkohtelias. Se kysyi multa mikä mun nimi oli ennen kuin vaihdoin sen ja miksi vaihdoin nimeni siksi, joka se nyt on.

Sanoin että mä voin vastata sulle, mutta vastaisuuden varalle kannattaa kysyä ihmisten nimestä jotenkin toisin. Ei ole hyvien tapojen mukaista kysellä varsinkaan transihmisiltä heidän nimihistoriaansa.

Mä olen ollut julkisesti ulkona jo sen verran pitkään, mulla on hyvät tukiverkot ja olen sen verran paatunut ihminen, että se ei hirveästi minua hetkauta. Jos me, joille asialla ei ole hirveästi merkitystä, emme sano mitään, hävitys vain leviää.

Jos multa olisi kysytty samaa vielä jokunen vuosi sitten, en olisi varmaan enää mennyt terapiaan sen jälkeen. Ja jo sellaisten varalle on tärkeää että me kaikki katsomme vähän sen perään miten ihmiset kommunikoivat meidän kanssamme.

Terapiasta on tullut läksyjä, joita olen tehnyt. Minun piti esimerkiksi tehdä ihan hirveä biografia itsestäni: ei siitä mitä teen tai kuka olen, vaan siitä millaisia ihmissuhteita minulla on. Sen kirjoittaminen oli hankalaa ja työlästä, mutta kirjoittanen siitä jonkinlaisen version jos joskus jaksan. Alkuperäistä en viitsi laittaa kun siinä on nimiä ja ulkomaan kieltä.

Minun piti myös kirjoittaa ylös tavoitteitani, asioita joita haluan saada irti hoidosta. Ajatuksia siitä, mitä parantuminen merkitsee minulle. Näistäkin lisää myöhemmin.

Ensiviikolla vuorossa on ruokapäiväkirja. Niistä ei pääse ikinä eroon.

Hyviä ja huonoja uutisia

Hyvät uutiset ensin: sain polilta postia. Kävin siellä jokin aika sitten puhumassa. Hoitoneuvottelu oli kuluneella viikolla ja sain terapia-aikoja ja lääkkeennoston eli sitte kun maksusitoumus on mennyt läpi niin aikoja pitäis kolista postiluukusta. Sairauden hoito siis on menossa eteenpäin ja niiltä osin “mallillaan”. 

Huonot uutiset. Mulla on ihan hirveä kausi menossa noin muuten. Ihan järkyttävä ulkonäkökriisi. Mättäminen lähtee tämän tästä käsistä. Koko ajan masentaa ja ahdistaa ihan kaikki. Lääkkeetkin meinaa jäädä ottamatta mutta tappelun jälkeen ne kuitenkin jaksaa jotenkuten lappaa naamaan viimeistään illalla ennen hampaidenpesua. 

Ulkonäkökriisi mulla on oikeastaan ollut pienen ikäni. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä miten olin lihava lapsi, vaikken oikeastaan ollut ylipainoinen ennen lukion loppuaikoja. Lihavaksi minua on voinut sanoa vasta aikuisiällä. 

Olen tässä leikellyt hiuksiani milloin mistäkin syystä, lähinnä siksi että joku muu asia on vituttanut ja joku hiuksissa on sattunut ärsyttämään. Ne on sitten pitänyt leikata koska se on semmoinen asia johon on jotain kontrollia, toisin kuin moneen muuhun juttuun jonka ympärillä elämä pyörii. 

Minulle ei tällä hetkellä sovi lyhyet hiukset ollenkaan. Lyhyet hiukset korostaa mun naamassa ja ulkonäössä ihan vääriä juttuja, kuten kaksoisleukaa ja pyöreyttä ja sitä että mun iho on tällä hetkellä melko huono. Lasit pienentää silmiä ja peittää kulmakarvat. Ylipäätään näytän aika feminiiniseltä ja samalla tosi butchilta. Ihmiset ehkä lukee naiseksi vieläkin enemmän kuin silloin kun on enemmän tukkaa. 

Olen kuitenkin miettinyt että pitäisikö vetää kaikki vaan pois. Hyvä ettei kulmatkin samalla. Voisi olla tarkoituksella hirveän näköinen ihan vaan kaikkia, varsinkin omia, ulkonäköihanteita vastustaakseen. Sitten kun se on tarkoituksella, ehkä se vituttaa vähemmän. Ehkä siinä sitten on joku korkeampi idea johon voi nojautua jos tuntuu että kaikki kelaa et olet hirveän ruma. Että ei tässä kuulukaan näyttää hyvältä, menit lankaan.

Mutta niinhän sitä sanotaan että estetiikka on henkilökohtainen juttu ja ihan varmaan jonkun mielestä minunkin hirveä näyttää hyvältä. Harmi ettei se ole minun mielestäni. On ihan kauheaa olla itsensä kanssa kun koko ajan välttämättä ajattelee sitä miten kammottavan näköinen on. 

Rehellistä negistelyä, paljon kirosanoja

Tämä ei ole ollut paras mahdollinen viikko. Ja vaikka kirjoitan blogia anonyyminä ja sitä lukevat todennäköisesti vain sellaiset tyypit jotka haluavat tietää monenlaisesta arjesta niin siitä puhuminen on silti yllättävän vaikeaa.

Minä olen aina ollut niitä ihmisiä jotka menevät lääkäriin jonkin vaivan takia ja sitten siellä itse lääkärin luona sanovat olevansa ihan okei ja ei tässä mitään hätää. Saatan mennä terapeutille ja vastata hänen mitä kuuluu -kysymykseen "kiitos hyvin, entä sulle," vaikka takaa ajettaisiin niitä oikeita ongelmia.

Oikeassa elämässä tulee kaunisteltua kaikkea ja vaikka kertoisin paskoista jutuista kavereille ja tuttaville on sävy usein perus no nyt menee huonosti mutta suunta on ylöspäin ja on pahemmastakin selvitty -selittelysarja, vaikka sekin on useimmiten vain selviytymiskeino ja kyky kiillottaa omaa julkisuuskuvaansa. Menee huonosti, mutta katso, minä selviän! Älä huolehdi! Olen elämäniloinen ja vahva ja loistava!

Blogiin haluaa kirjoittaa positiivisia kuulumisia ja voimaannuttavia sankaritarinoita. Mutta jokaisen voimaannuttavan sankaritarinan taustalla on paskoja päiviä ja epätoivon hetkiä ja niitä momentteja jolloin tekisi mieli hakata vain päätä seinään.

Tällä viikolla olen lähinnä möyrinyt masennuksissani, nukkunut, syönyt, ahminut ja yrittänyt raahautua tarvittaviin tapaamisiin ja tehdä elämän vaatimia aikuisjuttuja. Se vie mehut, elämänilon ja -hallinnan, mutta pakko reseptien uusimisesta, viimeisistä muuttoromppeista ja siivoushommista sekä oppilaskunnan järjestöjen kokouksista on selvitä. Vituttaa, mutta minkä sille mahtaa.

Mulle on aina hirveän iso saavutus esimerkiksi imuroida tai pestä astiat. En millään jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja kuunnella podcasteja mutta valitettavasti ihminen ei voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja ja sekin pitemmän päälle alkaa ahdistaa ja ärsyttää vaikka olisikin periaatteessa mahdollista. Kun en minä HALUA olla tällainen!

Minusta olisi hirveän kiva joskus rentoutua ilman että siitä pitää potea huonoa omaatuntoa. Olisi hirveän kiva jos jaksaisi pitää kämppänsä hyvässä kuosissa - olen oikeasti tosi siisti ja järjestelmällinen ihminen mutta yleensä pelkkä olemassaolon tuska vie kaikki energiat siivoamiselta. Olisi hirveän kiva jos saisi aikaiseksi hankittua jonkun oikeasti palkitsevan työpaikan ja jaksais vielä harrastaakin. Paskaduunit pitäisi kieltää, mutta eihän tässä yhteiskunnassa tehdä mitään järkeviä päätöksiä muutenkaan joten tuskinpa lähiaikoina ollaan värkkäämässä suurta vallankumousta ja työrakenteiden purkamista.

Aika utopistista muutenkin. Mutta olishan se kiva. Eikä aina jaksa miettiä positiivisesti että mites tästä nyt noustaan ja millä keinoin ja mistä lähtis purkamaan paskaa oloa ja sen aiheuttamia tilanteita. Silloin kun perusfiilis on harmaa ja vitutus niin helvettiäkö siinä jaksaa olla positiivinen tai ajatella muita ihmisiä. Tai edes itseään ja omaa hyvinvointiaan. Kun ei siinä jää aikaa ja energiaa semmoiselle kuin hyvinvointi. Pitää vaan yrittää vöngertää eteenpäin. Saatana.

Seuraa bloglovinissa!

Follow my blog with Bloglovin

Uusia haasteita

Heräsin tänään ihan hirveän aikaisin kun en saanut enää unta. Olin hetken puhelimella sovelluksia päivittämässä ja sitten nousin ylös. Leikkasin hiukset hetken mielijohteesta ja tein aamujoogani kaihtimet kiinni ja ilman vaatteita. Ei riittänyt voimia vaihtaa treenikamoja niskaan.

Ajattelin kuitenkin ottaa asiakseni tehdä loppuun kuukauden joogahaasteen joka ainakin aikoinaan palautti minut vanhan harrastuksen pariin joksikin aikaa, joskin olin silloin aika masentunut enkä jaksanut hirveän pitkään pitää harrastusta yllä. Viimeaikoina olen samalla karsinut paljon juttuja mutta myös yrittänyt esitellä uusia asioita elämään.

Nyt kun en ole töissä on ollut aikaa miettiä omaa hyvinvointiakin, ja lisäksi uusi kämppä tarkoittaa enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Olen joskus treenannut omassa makuuhuoneessani niin että kumppani on nukkunut sängyssä ja minä olen joogannut lattialla, muttei se ole ollenkaan ideaali juttu. Kieltäydyin jo kahdesta sohvatarjouksestakin ihan siksi että rakastan lattiatilaa!

Aamupalat alkaa mennä rutiinilla. Ne on mulle helpoimpia aterioita, koska aamut on mulle tärkeä aika vuorokaudesta. Saan paljon aikaiseksi varsinkin jos on valoisaa, eikä kumppanikaan ole vielä hereillä.

Seuraava ongelma ratkaistavaksi on varmaan sitten lounas. En oikein osaa sanoa mikä olisi normaali lounasaika ja kuuluuko aamiaisen ja lounaan välillä syödä jotain, ja jos näin niin mitä. Ja paljonko ruokaa on normaali ja hyvä määrä. Netistä tietysti voi googlailla yhtä sun toista ateriarytmeistä ja liikunnoista ja määristä ja onpa minulla jossain arkistojen pimennoissa vanha PT:n ohjelmakin, mutta silti tuntuu vaikealta sisäistää millaista olisi hyvä syöminen.

Ruoka-ajat on mulle kuitenkin tosi tärkeä asia sen takia että aterioiden skippaaminen ja välien kasvaminen liian pitkäksi aiheuttaa heti verensokeridroppeineen hirveän Pakko Ahmia Heti Nyt -rushin jolle ei hirveästi voi mitään.

Kestän ihan hyvin jäätelöt pakkasessa ja sipsit herkkuhyllyllä optimaalitilanteissa. Mikä sitten on semmoinen optimaalitilanne?

1. Levännyt, energinen, raikas olo. Tai ainakin semmoinen ettei väsytä ihan helvetisti fyysisesti eikä henkisesti, koska silloin inferno on irti eikä mikään säätely toimi.
2. Edellisestä ruokailusta ei ole tähtitieteellisen kauan, eli ei ole vielä huono olo syömättömyyden takia.
3. On jotain tekemistä koko illaksi, eikä esim niin että on vain käytävä ruokakaupassa silloin kun kumppani ei ole kotona. Ei se minua vahdi mutta en viitsi mättää jos se on näkemässä.

Siltä se kai pelkistetysti näyttää. Aloin kirjoittaa listaa litanialla ei-väittämiä ja sitten päätin kääntää ne kaikki positiivisiksi koska se tuntui sopivammalta.

Screenillä ne eivät näytä kovin hankalilta ratkaistavilta, paitsi ehkä ykkösen henkinen jaksaminen, johon ei ainakaan itselläni tule heti mieleen mitään superkonsteja. Käytännössä jokainen kohta kuitenkin aiheuttaa hirveästi ongelmia tällä hetkellä, enkä ole varma mistä lähteä niitä purkamaan. Järjestyksessä? Yksi kerrallaan? Vähän kerrallaan kaikkia? Tämä postaus ei nyt pääty mihinkään syvälliseen ratkaisuun.

Syöminen voi kuitenkin helpottua

Olen jo muutaman viikon pitänyt kirjaa ahmimisistani. Puhelimessani on tapojen seuraamiseen tarkoitettu sovellus, jossa voi merkata onnistuneen päivän vihreällä ja epäonnistuneen punaisella. Skipatakin voi, mutta ahmimisen kanssa se on joko tai. 

Alkuun punaisia päiviä tuli monta peräkkäin ja usein viikkoon mahtui vain yksi tai korkeintaan kaksi vihreää päivää. Pikku hiljaa olen pystynyt tsemppaamaan, ja nyt kun avaan kuukausinäkymän, huomaa heti että ahmiminen on oikeasti vähentynyt. 

Olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni tämän takia. Minulla on taipumusta lyödä hanskat heti tiskiin kun täydellisyyden illuusio on rikottu ja sisäinen perfektionisti ei saa tyydytystään. Pitäisi saada heti kerralla miljoonan päivän putki ja kun se katkeaa, lannistun ja lopetan vaikka ei pitäisi. 

Kalenterin pitäminen on auttanut siinä mielessä, että vaikka jono katkeaakin niin voin silti huomata miten vihreät päivät kerääntyvät takaiskuista huolimatta. Se on paljon armollisempi tapa hallita ahmimista kuin yrittää pitkääkin pidempiä ahmimattomuusjaksoja vain itseään lannistaakseen jos on sen oloinen että epäonnistumisista menee motivaatio kokonaan. 

Ahmimisia tulee ja menee, mutta yritän ottaa rauhallisesti ja keskittyä olon ja syömisten parantamiseen. Se ei ole helppoa eikä tapahdu silmänräpäyksessä, mutta tsemppi on pysynyt yllä melko hyvin ja ainakin paljon paremmin kuin ikinä aikaisemmin missään parantumisyrityksessä, eli oikealla tiellä ollaan. 

Mitäs muuta kuuluu? Ei oikeastaan ihmeellisiä. Muutettiin kumppanin kanssa uuteen asuntoon, jossa on tilaa tanssia. Vanhaa tanssiharrastusta piti siis tänään jo lämmitellä! Palaan varmaan myös nyrkkeilytunneille jahka finanssitilanne tasaantuu, uusi asunto on nimittäin ihan salin lähellä. 

Uusi asunto on myös jonkin verran auttanut elämänhallinnassa. Ei ole enää sotkevia ja hermojaraastavia kämppiksiä eikä joka paikka ole rempallaan ja tavarat hukassa. Eikä tunnu että osa asunnosta ei ole "omaa aluetta", mikä on henkisesti todella kuormittavaa pitemmän päälle ainakin itselleni.

Nyt koko kämppä on minun, kissan ja kumppanin vapaassa käytössä ja saan vaikka maata olkkarin lattialla tai tehdä joogarituaalini milloin haluan. Todella todella luksusta ja tähän johtaneen hurjan penninvenyttämisen arvoista!

Syöminen saa olla vaikeaa

Anorektikoita usein käsketään alkamaan vain syömään enemmän. Anoreksiaan liittyvässä fiktiossa parantuminen kuitataan helposti päähenkilön päätöksellä aloittaa syöminen. Oikeassa elämässä syömishäiriön selättäminen ei kuitenkaan ole niin helppoa.

En ole itse anorektikko, vaan oma sairauteni liittyy ahmimiseen. Syömiskehotuksien sijaan itselleni on annettu sellaisia hyviä vinkkejä kuin “lopeta se ahmiminen,” ja “no syö vähemmän niin laihdut!”

Laihtuminen on paperilla iisiä. Syö vähemmän kuin kulutat. Mutta syöminen voi olla vaikeaa.

Jos on paininut syömishäiriön kanssa suurimman osan itsenäisestä elämästään on jo käytännön tasolla omat haasteensa siinä, miten taloutta pyöritetään ruokapuolen suhteen. Mikä on normaalia ja mikä sairasta? Millainen on tasapainoinen aamupala? Hallitseeko syömistä järki vai tunteet?

Teoriassa on helppo sanoa, että syömisen pitäisi olla järkiperäistä ja jokainen syö elääkseen. Keho tarvitsee ravintoa ja syömällä sitä saa. Ruokaan kuitenkin liittyy terveilläkin ihmisillä tunteita, muistoja, tapoja ja kulttuuria. Jokaisessa perheessä on oma mikrokulttuurinsa ruuan suhteen, olipa se sitten toisten syömistapojen kritisointia tai herkkujen kautta juhlimista.

Osa näistä piirteistä siirtyy helposti mukana aikuisuuteen ja se on ihan normaalia. Lisää kerätään ympäröivästä maailmasta, koulusta, kavereilta, internetistä, kaikkialta. Muodostetaan se oma ruokakulttuuri.

Siinä vaiheessa kun oma ruokakulttuuri on pitkään ollut sairauden sanelemaa ollaankin ongelmissa. Samalla lailla kuin tervelläkin ihmisellä ruokavalion tervellistäminen voi olla vaikeaa, on sairasta ruokakulttuuria ja tapoja hankala muuttaa pelkän tahdonvoiman avulla, varsinkin jos tavat ja tieto, tunteet ja järki eivät kuitenkaan kohtaa lautasella. 

Tarvitaan muitakin ratkaisuja. Tavallaan ruokakäyttäytyminen on vain oire, ja korjaamalla pelkästään sen itse sairaus jää hoitamatta.

Oma syömishäiriöni on tiukasti kytköksissä muihin sairauksiin. Masennus ja ahdistuneisuus pahentavat syömishäiriötä ja syömishäiriö lisää ahdistuneisuutta. Jos psyykkiseen puoleen ei panosteta hoidossa, ei pelkkä syömisen kontrollointi auta. Muutos pitää tapahtua pään sisällä.

Jälleen kerran toisten paranemisprosessin seuraamisesta on ollut itselleni apua. On voimaannuttavaa nähdä miten ajattelutavat muuttuvat ja ruoka ei enää hallitse koko elämää. Siihen pitää itselläkin tähdätä. Aikomukset eivät vie pitkälle, asioita täytyy itse tietoisesti muuttaa.

Painin edelleen itsekin sen kanssa että mikä oikein on normaalia syömistä. Olen alkanut syödä aamupalaa joka päivä, koska se on itselleni helpoin ruoka järjestää. Se ei ole yleensä kovin vaikea tai isotöinen, ja sillä lähtee päivä hyvin käyntiin. Ja olen kaikesta nukkumisvammailusta huolimatta aamuihmisiä.

Välillä ruokailujen järjestämistä vaikeuttavat raha-asiat, välillä jaksaminen. Miten syödä terveellisesti silloin, kun budjetti on kaksi euroa tai kun pelkkä sängystä nouseminen on työn ja tuskan takana? Mikä on sopiva määrä epäterveellistä ruokaa?

Kysymyksiä on paljon ja opittavaa riittää, mutta on okei olla keskeneräinen ja mennä päivä kerrallaan. Tänäänkin mun tavoite oli syödä aamupala. Söin sen.

Anoreksiatoverit ja internetin syömishäiriökulttuuri

Kun minä olin nuori, valitin lihavuudestani jatkuvasti vanhemmilleni, jotka yrittivät kovasti vakuuttaa minua siitä, etten ollut lihava. Valitin sukulaisille ja ystäville, kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan hetken olemassaolon vaikeuttani. Kärtin jokaiselta samaa asiaa: olenko lihava vai laiha. Vaihtoehtoja oli vain kaksi. Lihava tai laiha.

En puhunut paljoa laihduttamisesta, en ennen kuin olin muuttanut pois kotoa. En puhunut silloinkaan pahimmista syömisongelmistani. Sen sijaan kuusitoistavuotias lukiolaiselis löysi internetin foorumeineen.

Kaksituhattaluvun loppuvuosina internetissä oli useampia syömishäiriöfoorumeita useammalla kielellä. Minulla on ollut tunnukset muistaakseni vain kahteen, joista molemmat ovat yhä pystyssä. Ainakin suomenkielisestä on ollut useampia versioita.

Foorumit eivät tehneet minusta sairasta. Kun löysin foorumit, oli valmiiksi jotain vialla. Etsin googlesta hakusanoja jotka liittyivät laihduttamiseen ja parhaisiin vinkkeihin ja kepulikonsteihin, joilla painon saisi nopeasti putoamaan. Ajattelin että laihdutan ensin nopeasti paljon ja sitten terveellisellä painonhallinnalla pidän itseni kuosissa. Onnellinen loppu.

Valitettavasti syömishäiriöt eivät toimi niin. Ihailin aikoinani anorektikoita, koska he niin tarkasti kontrolloivat syömisiään, ja bulimikkoja, jotka pystyivät oksentamaan helposti kaikki tekemänsä virheet tyhjiksi. Olisin halunnut olla kuten he. Mutta sen sijaan minulla ei ollut itsekuria ja olin laiska ja lihava, motivaatioton luuseri.

Minulla oli jo silloin ahmimishäiriö. Siihen liittyi mättöepisodien lisäksi paastoamista, oksentelua ja pakonomaista liikkumista. Koululiikunta oli rankkaa, koska otin paljon kursseja. En lihonut kovin nopeasti, vaikka kalorimäärät kipusivat tuolloin ja painoakin alkoi tulla hiljalleen. Haaveilin anoreksiasta, ortoreksiasta ja bulimiasta, mutta kuten muitakaan sairauksia, ei syömishäiriökään ole asia jonka voi valita.

Netissä kirjoitin liikkumisista ja paastopäivistä, samalla kun suunnittelin millaiset mättösessiot käyn lähikaupasta kun opintotuki kilahtaa tilille. Tämä kuvio toistuu edelleen: en vieläkään puhu ahmimisesta oikeastaan kenellekään, en edes niille syömishäiriökavereille, joilta saattaisi saada vertaistukea. On helpompi puhua siitä montako päivää on ollut kuivilla ja millaista treeniä suunnittelee ensiviikoksi.

Internetin syömishäiriökulttuurissa oli silloin ja on mahdollisesti vieläkin tietty nokkimisjärjestys, mutta samalla siitä oli myös tukea. Vaikka olimme kaikki sairaita, meillä oli paikka jossa puhua kaikista sairaimmista mielihaluistamme, tavoitteistamme ja epäonnistumisistamme. Sekä sairaudessa että elämässä. Liian usein ne tarkoittivat monelle meistä samaa asiaa.

Vaikka itse käytin internettiä paljon sairauteni ruokkimiseen etsimällä kuvia langanlaihoista ihmisistä ja vinkkejä nopeaan kuihtumiseen, en silti voi tuomita netin syömishäiriökommuuneja. Ilman niitä en varmaan olisi ikinä tajunnut olevani sairas, ja jos en olisi tajunnut olevani sairas, en olisi hakenut apuakaan.

Nimittäin näillä foorumeilla pidetään myös toisista huolta sen mitä jaksetaan. Ihmisten standardit toisille ovat erilaisia kuin heille itselleen: samankokoinen foorumilainen näyttää kymmenen kertaa laihemmalta. Ongelmistaan kirjoittavien perään kysellään. Ja aina välillä joku herää synkkään todellisuuteen ja päättää parantua.

Nämä internetin parantujat ovat tavallaan minun sankareitani. Samalla kun syömisongelmia vastaan taistelevan parantuvia ajatuksia kuuntelee, tulee itsekin arvioineeksi tilannettaan uudelleen. Tulee mietittyä onko oma ruokasuhde terve ja miten sitä voisi parantaa. Tulee mietittyä olisiko sitä itsekin sen avun ja tuen arvoinen. Ja onhan sitä. Jokainen meistä.

Intro.

Ensimmäisen postauksen tuska. Pitäisi kirjoittaa itsestään ja määritellä blogille jokin tyyli ja suunta. Siinä sitä taas ollaan.

Minun nimeni ei ole oikeasti Elis Koljo. Olen oikeasti kakskyt, jotain. Olen oikeasti tapellut syömisen ja "lihavuuden" kanssa melkein niin pitkään kuin muistan.

Kaikki alkoi ala-asteella. Ensimmäisen kerran minua sanoi lihavaksi ykkösluokan opettaja, ja siitä se sitten lähti. Oikeasti olin lihava ensimmäisen kerran vasta peruskoulusta päästyäni. Muutin omilleni ja tajusin ettei ruuassa tarvitse olla mitään järkeä. Eikähän siinä sitten ollut.

Kun minä olin pieni, ruualla ei ollut isoa merkitystä. Herkkuja sai silloin kun käytiin keskustassa, tai "kylillä", kuten pikkutaajamaa kutsuttiin. Kotona syötiin "tavallista kotiruokaa", äitin laittamaa. Jos vanhemmilla oli jotain syömisongelmia, ei pikkuelis tiennyt niistä tuon taivaallista. Äiti laihdutti välillä, isä oli koko ajan liikkeessä työn puolesta joten "sen ei tarvinnut". Pikkuelis oli normaalipainoinen kersa, joka riekkui puissa, pyöräili viis kilometriä kaverin luokse ja tykkäsi käydä uimassa.

En oikeastaan muista sitä hetkeä kun syömisongelmat oikeasti alkoivat. Jossain vaiheessa läskiksihaukkumiset ja dysforiat ja ikuinen paha olo omasta vartalosta kulminoitui sillä että pikkuhiljaa ruoka vain lähti käsistä. Sitä ei huomannut ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Olin jo lihonut; ahminut salaisina hetkinä stressiin ja ahdistukseen. En tiennyt että minulla on stressiä tai ahdistusta.

Välillä laihdutin ja paino pysyi melkein kurissa. Välillä liikuin niin paljon että olin oksentaa suihkussa treenien jälkeen. Välillä makasin viikkokausia ja söin joka päivä Pirkan browniekakkua purkkikermavaahdon kanssa. Olin lukiossa. Opettelin elämään omikseni, enkä koskaan oikein oppinut. Kävin kerran lääkärissäkin, halusin lopettaa ahmimisen. Näin mielenterveyshoitajaa kerran. Toiste en mennyt, eikä perään kyselty.

Kirjoitin ylioppilaaksi ja muutin taas. Olin yhdeksäntoista ja uudessa paikassa, jossa putosi kerralla kymmenen kiloa kun hajanaisesti aseteltujen julkisten ansiosta tuli käveltyä sata kertaa enemmän kuin ennen, kun kaikki polkupyörää pidemmät matkat meni aina bussilla. Mitään vanhoja mättöruokia ei saanut uudessa kodissa kaupasta. Uusi koulu inspiroi. Oli uusi kämppä ja uusi kissa.

Pian kaikki kuitenkin tasaantui ja ahdistuneisuus vei voiton. Minulla diagnosoitiin myöhemmin ahdistuneisuushäiriö ja pääsin vihdoin puhumaan sukupuoliristiriidastani ammattilaisille, jotka kohtelivat minua asiallisesti.

Valmistuin ja hain uuteen kouluun. Muutin. Löytyi kumppani. Oli työpaikkakin välillä. Ahdistuneisuuteen ja masennukseen ja sukupuoliristiriitaan oli hoitoa. Välillä meni paremmin ja välillä oksentelin samalla lailla kuin aikoinaan lukiossa. En syönyt viikkoon ja sitten söin neljän edestä. Pääsin painonhallintaryhmään, josta oli apua sen ajan kuin ryhmäterapia kesti. Syömishäiriöporukoista tutut kaverit alkoivat itse kukin ottaa askelia kohti terveempiä ajattelutapoja. Sain toivoa.

Ja siksi varmaan kirjoitan tätä nyt. Olen kirjoittanut aikaisemmin monenlaisia asioita, mutten koskaan ole pureutunut syömishäiriöstä parantumiseen tai edes sen yrittämiseen. Siinä vellomisesta olen kyllä kirjoittanut.