Rehellistä negistelyä, paljon kirosanoja

Tämä ei ole ollut paras mahdollinen viikko. Ja vaikka kirjoitan blogia anonyyminä ja sitä lukevat todennäköisesti vain sellaiset tyypit jotka haluavat tietää monenlaisesta arjesta niin siitä puhuminen on silti yllättävän vaikeaa.

Minä olen aina ollut niitä ihmisiä jotka menevät lääkäriin jonkin vaivan takia ja sitten siellä itse lääkärin luona sanovat olevansa ihan okei ja ei tässä mitään hätää. Saatan mennä terapeutille ja vastata hänen mitä kuuluu -kysymykseen "kiitos hyvin, entä sulle," vaikka takaa ajettaisiin niitä oikeita ongelmia.

Oikeassa elämässä tulee kaunisteltua kaikkea ja vaikka kertoisin paskoista jutuista kavereille ja tuttaville on sävy usein perus no nyt menee huonosti mutta suunta on ylöspäin ja on pahemmastakin selvitty -selittelysarja, vaikka sekin on useimmiten vain selviytymiskeino ja kyky kiillottaa omaa julkisuuskuvaansa. Menee huonosti, mutta katso, minä selviän! Älä huolehdi! Olen elämäniloinen ja vahva ja loistava!

Blogiin haluaa kirjoittaa positiivisia kuulumisia ja voimaannuttavia sankaritarinoita. Mutta jokaisen voimaannuttavan sankaritarinan taustalla on paskoja päiviä ja epätoivon hetkiä ja niitä momentteja jolloin tekisi mieli hakata vain päätä seinään.

Tällä viikolla olen lähinnä möyrinyt masennuksissani, nukkunut, syönyt, ahminut ja yrittänyt raahautua tarvittaviin tapaamisiin ja tehdä elämän vaatimia aikuisjuttuja. Se vie mehut, elämänilon ja -hallinnan, mutta pakko reseptien uusimisesta, viimeisistä muuttoromppeista ja siivoushommista sekä oppilaskunnan järjestöjen kokouksista on selvitä. Vituttaa, mutta minkä sille mahtaa.

Mulle on aina hirveän iso saavutus esimerkiksi imuroida tai pestä astiat. En millään jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja kuunnella podcasteja mutta valitettavasti ihminen ei voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja ja sekin pitemmän päälle alkaa ahdistaa ja ärsyttää vaikka olisikin periaatteessa mahdollista. Kun en minä HALUA olla tällainen!

Minusta olisi hirveän kiva joskus rentoutua ilman että siitä pitää potea huonoa omaatuntoa. Olisi hirveän kiva jos jaksaisi pitää kämppänsä hyvässä kuosissa - olen oikeasti tosi siisti ja järjestelmällinen ihminen mutta yleensä pelkkä olemassaolon tuska vie kaikki energiat siivoamiselta. Olisi hirveän kiva jos saisi aikaiseksi hankittua jonkun oikeasti palkitsevan työpaikan ja jaksais vielä harrastaakin. Paskaduunit pitäisi kieltää, mutta eihän tässä yhteiskunnassa tehdä mitään järkeviä päätöksiä muutenkaan joten tuskinpa lähiaikoina ollaan värkkäämässä suurta vallankumousta ja työrakenteiden purkamista.

Aika utopistista muutenkin. Mutta olishan se kiva. Eikä aina jaksa miettiä positiivisesti että mites tästä nyt noustaan ja millä keinoin ja mistä lähtis purkamaan paskaa oloa ja sen aiheuttamia tilanteita. Silloin kun perusfiilis on harmaa ja vitutus niin helvettiäkö siinä jaksaa olla positiivinen tai ajatella muita ihmisiä. Tai edes itseään ja omaa hyvinvointiaan. Kun ei siinä jää aikaa ja energiaa semmoiselle kuin hyvinvointi. Pitää vaan yrittää vöngertää eteenpäin. Saatana.

Seuraa bloglovinissa!

Follow my blog with Bloglovin

Uusia haasteita

Heräsin tänään ihan hirveän aikaisin kun en saanut enää unta. Olin hetken puhelimella sovelluksia päivittämässä ja sitten nousin ylös. Leikkasin hiukset hetken mielijohteesta ja tein aamujoogani kaihtimet kiinni ja ilman vaatteita. Ei riittänyt voimia vaihtaa treenikamoja niskaan.

Ajattelin kuitenkin ottaa asiakseni tehdä loppuun kuukauden joogahaasteen joka ainakin aikoinaan palautti minut vanhan harrastuksen pariin joksikin aikaa, joskin olin silloin aika masentunut enkä jaksanut hirveän pitkään pitää harrastusta yllä. Viimeaikoina olen samalla karsinut paljon juttuja mutta myös yrittänyt esitellä uusia asioita elämään.

Nyt kun en ole töissä on ollut aikaa miettiä omaa hyvinvointiakin, ja lisäksi uusi kämppä tarkoittaa enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Olen joskus treenannut omassa makuuhuoneessani niin että kumppani on nukkunut sängyssä ja minä olen joogannut lattialla, muttei se ole ollenkaan ideaali juttu. Kieltäydyin jo kahdesta sohvatarjouksestakin ihan siksi että rakastan lattiatilaa!

Aamupalat alkaa mennä rutiinilla. Ne on mulle helpoimpia aterioita, koska aamut on mulle tärkeä aika vuorokaudesta. Saan paljon aikaiseksi varsinkin jos on valoisaa, eikä kumppanikaan ole vielä hereillä.

Seuraava ongelma ratkaistavaksi on varmaan sitten lounas. En oikein osaa sanoa mikä olisi normaali lounasaika ja kuuluuko aamiaisen ja lounaan välillä syödä jotain, ja jos näin niin mitä. Ja paljonko ruokaa on normaali ja hyvä määrä. Netistä tietysti voi googlailla yhtä sun toista ateriarytmeistä ja liikunnoista ja määristä ja onpa minulla jossain arkistojen pimennoissa vanha PT:n ohjelmakin, mutta silti tuntuu vaikealta sisäistää millaista olisi hyvä syöminen.

Ruoka-ajat on mulle kuitenkin tosi tärkeä asia sen takia että aterioiden skippaaminen ja välien kasvaminen liian pitkäksi aiheuttaa heti verensokeridroppeineen hirveän Pakko Ahmia Heti Nyt -rushin jolle ei hirveästi voi mitään.

Kestän ihan hyvin jäätelöt pakkasessa ja sipsit herkkuhyllyllä optimaalitilanteissa. Mikä sitten on semmoinen optimaalitilanne?

1. Levännyt, energinen, raikas olo. Tai ainakin semmoinen ettei väsytä ihan helvetisti fyysisesti eikä henkisesti, koska silloin inferno on irti eikä mikään säätely toimi.
2. Edellisestä ruokailusta ei ole tähtitieteellisen kauan, eli ei ole vielä huono olo syömättömyyden takia.
3. On jotain tekemistä koko illaksi, eikä esim niin että on vain käytävä ruokakaupassa silloin kun kumppani ei ole kotona. Ei se minua vahdi mutta en viitsi mättää jos se on näkemässä.

Siltä se kai pelkistetysti näyttää. Aloin kirjoittaa listaa litanialla ei-väittämiä ja sitten päätin kääntää ne kaikki positiivisiksi koska se tuntui sopivammalta.

Screenillä ne eivät näytä kovin hankalilta ratkaistavilta, paitsi ehkä ykkösen henkinen jaksaminen, johon ei ainakaan itselläni tule heti mieleen mitään superkonsteja. Käytännössä jokainen kohta kuitenkin aiheuttaa hirveästi ongelmia tällä hetkellä, enkä ole varma mistä lähteä niitä purkamaan. Järjestyksessä? Yksi kerrallaan? Vähän kerrallaan kaikkia? Tämä postaus ei nyt pääty mihinkään syvälliseen ratkaisuun.

Syöminen voi kuitenkin helpottua

Olen jo muutaman viikon pitänyt kirjaa ahmimisistani. Puhelimessani on tapojen seuraamiseen tarkoitettu sovellus, jossa voi merkata onnistuneen päivän vihreällä ja epäonnistuneen punaisella. Skipatakin voi, mutta ahmimisen kanssa se on joko tai. 

Alkuun punaisia päiviä tuli monta peräkkäin ja usein viikkoon mahtui vain yksi tai korkeintaan kaksi vihreää päivää. Pikku hiljaa olen pystynyt tsemppaamaan, ja nyt kun avaan kuukausinäkymän, huomaa heti että ahmiminen on oikeasti vähentynyt. 

Olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni tämän takia. Minulla on taipumusta lyödä hanskat heti tiskiin kun täydellisyyden illuusio on rikottu ja sisäinen perfektionisti ei saa tyydytystään. Pitäisi saada heti kerralla miljoonan päivän putki ja kun se katkeaa, lannistun ja lopetan vaikka ei pitäisi. 

Kalenterin pitäminen on auttanut siinä mielessä, että vaikka jono katkeaakin niin voin silti huomata miten vihreät päivät kerääntyvät takaiskuista huolimatta. Se on paljon armollisempi tapa hallita ahmimista kuin yrittää pitkääkin pidempiä ahmimattomuusjaksoja vain itseään lannistaakseen jos on sen oloinen että epäonnistumisista menee motivaatio kokonaan. 

Ahmimisia tulee ja menee, mutta yritän ottaa rauhallisesti ja keskittyä olon ja syömisten parantamiseen. Se ei ole helppoa eikä tapahdu silmänräpäyksessä, mutta tsemppi on pysynyt yllä melko hyvin ja ainakin paljon paremmin kuin ikinä aikaisemmin missään parantumisyrityksessä, eli oikealla tiellä ollaan. 

Mitäs muuta kuuluu? Ei oikeastaan ihmeellisiä. Muutettiin kumppanin kanssa uuteen asuntoon, jossa on tilaa tanssia. Vanhaa tanssiharrastusta piti siis tänään jo lämmitellä! Palaan varmaan myös nyrkkeilytunneille jahka finanssitilanne tasaantuu, uusi asunto on nimittäin ihan salin lähellä. 

Uusi asunto on myös jonkin verran auttanut elämänhallinnassa. Ei ole enää sotkevia ja hermojaraastavia kämppiksiä eikä joka paikka ole rempallaan ja tavarat hukassa. Eikä tunnu että osa asunnosta ei ole "omaa aluetta", mikä on henkisesti todella kuormittavaa pitemmän päälle ainakin itselleni.

Nyt koko kämppä on minun, kissan ja kumppanin vapaassa käytössä ja saan vaikka maata olkkarin lattialla tai tehdä joogarituaalini milloin haluan. Todella todella luksusta ja tähän johtaneen hurjan penninvenyttämisen arvoista!

Syöminen saa olla vaikeaa

Anorektikoita usein käsketään alkamaan vain syömään enemmän. Anoreksiaan liittyvässä fiktiossa parantuminen kuitataan helposti päähenkilön päätöksellä aloittaa syöminen. Oikeassa elämässä syömishäiriön selättäminen ei kuitenkaan ole niin helppoa.

En ole itse anorektikko, vaan oma sairauteni liittyy ahmimiseen. Syömiskehotuksien sijaan itselleni on annettu sellaisia hyviä vinkkejä kuin “lopeta se ahmiminen,” ja “no syö vähemmän niin laihdut!”

Laihtuminen on paperilla iisiä. Syö vähemmän kuin kulutat. Mutta syöminen voi olla vaikeaa.

Jos on paininut syömishäiriön kanssa suurimman osan itsenäisestä elämästään on jo käytännön tasolla omat haasteensa siinä, miten taloutta pyöritetään ruokapuolen suhteen. Mikä on normaalia ja mikä sairasta? Millainen on tasapainoinen aamupala? Hallitseeko syömistä järki vai tunteet?

Teoriassa on helppo sanoa, että syömisen pitäisi olla järkiperäistä ja jokainen syö elääkseen. Keho tarvitsee ravintoa ja syömällä sitä saa. Ruokaan kuitenkin liittyy terveilläkin ihmisillä tunteita, muistoja, tapoja ja kulttuuria. Jokaisessa perheessä on oma mikrokulttuurinsa ruuan suhteen, olipa se sitten toisten syömistapojen kritisointia tai herkkujen kautta juhlimista.

Osa näistä piirteistä siirtyy helposti mukana aikuisuuteen ja se on ihan normaalia. Lisää kerätään ympäröivästä maailmasta, koulusta, kavereilta, internetistä, kaikkialta. Muodostetaan se oma ruokakulttuuri.

Siinä vaiheessa kun oma ruokakulttuuri on pitkään ollut sairauden sanelemaa ollaankin ongelmissa. Samalla lailla kuin tervelläkin ihmisellä ruokavalion tervellistäminen voi olla vaikeaa, on sairasta ruokakulttuuria ja tapoja hankala muuttaa pelkän tahdonvoiman avulla, varsinkin jos tavat ja tieto, tunteet ja järki eivät kuitenkaan kohtaa lautasella. 

Tarvitaan muitakin ratkaisuja. Tavallaan ruokakäyttäytyminen on vain oire, ja korjaamalla pelkästään sen itse sairaus jää hoitamatta.

Oma syömishäiriöni on tiukasti kytköksissä muihin sairauksiin. Masennus ja ahdistuneisuus pahentavat syömishäiriötä ja syömishäiriö lisää ahdistuneisuutta. Jos psyykkiseen puoleen ei panosteta hoidossa, ei pelkkä syömisen kontrollointi auta. Muutos pitää tapahtua pään sisällä.

Jälleen kerran toisten paranemisprosessin seuraamisesta on ollut itselleni apua. On voimaannuttavaa nähdä miten ajattelutavat muuttuvat ja ruoka ei enää hallitse koko elämää. Siihen pitää itselläkin tähdätä. Aikomukset eivät vie pitkälle, asioita täytyy itse tietoisesti muuttaa.

Painin edelleen itsekin sen kanssa että mikä oikein on normaalia syömistä. Olen alkanut syödä aamupalaa joka päivä, koska se on itselleni helpoin ruoka järjestää. Se ei ole yleensä kovin vaikea tai isotöinen, ja sillä lähtee päivä hyvin käyntiin. Ja olen kaikesta nukkumisvammailusta huolimatta aamuihmisiä.

Välillä ruokailujen järjestämistä vaikeuttavat raha-asiat, välillä jaksaminen. Miten syödä terveellisesti silloin, kun budjetti on kaksi euroa tai kun pelkkä sängystä nouseminen on työn ja tuskan takana? Mikä on sopiva määrä epäterveellistä ruokaa?

Kysymyksiä on paljon ja opittavaa riittää, mutta on okei olla keskeneräinen ja mennä päivä kerrallaan. Tänäänkin mun tavoite oli syödä aamupala. Söin sen.