Tämä ei ole ollut paras mahdollinen viikko. Ja vaikka kirjoitan blogia anonyyminä ja sitä lukevat todennäköisesti vain sellaiset tyypit jotka haluavat tietää monenlaisesta arjesta niin siitä puhuminen on silti yllättävän vaikeaa.
Minä olen aina ollut niitä ihmisiä jotka menevät lääkäriin jonkin vaivan takia ja sitten siellä itse lääkärin luona sanovat olevansa ihan okei ja ei tässä mitään hätää. Saatan mennä terapeutille ja vastata hänen mitä kuuluu -kysymykseen "kiitos hyvin, entä sulle," vaikka takaa ajettaisiin niitä oikeita ongelmia.
Oikeassa elämässä tulee kaunisteltua kaikkea ja vaikka kertoisin paskoista jutuista kavereille ja tuttaville on sävy usein perus no nyt menee huonosti mutta suunta on ylöspäin ja on pahemmastakin selvitty -selittelysarja, vaikka sekin on useimmiten vain selviytymiskeino ja kyky kiillottaa omaa julkisuuskuvaansa. Menee huonosti, mutta katso, minä selviän! Älä huolehdi! Olen elämäniloinen ja vahva ja loistava!
Blogiin haluaa kirjoittaa positiivisia kuulumisia ja voimaannuttavia sankaritarinoita. Mutta jokaisen voimaannuttavan sankaritarinan taustalla on paskoja päiviä ja epätoivon hetkiä ja niitä momentteja jolloin tekisi mieli hakata vain päätä seinään.
Tällä viikolla olen lähinnä möyrinyt masennuksissani, nukkunut, syönyt, ahminut ja yrittänyt raahautua tarvittaviin tapaamisiin ja tehdä elämän vaatimia aikuisjuttuja. Se vie mehut, elämänilon ja -hallinnan, mutta pakko reseptien uusimisesta, viimeisistä muuttoromppeista ja siivoushommista sekä oppilaskunnan järjestöjen kokouksista on selvitä. Vituttaa, mutta minkä sille mahtaa.
Mulle on aina hirveän iso saavutus esimerkiksi imuroida tai pestä astiat. En millään jaksaisi tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä ja kuunnella podcasteja mutta valitettavasti ihminen ei voi vain maata sängyssä ja kuunnella podcasteja ja sekin pitemmän päälle alkaa ahdistaa ja ärsyttää vaikka olisikin periaatteessa mahdollista. Kun en minä HALUA olla tällainen!
Minusta olisi hirveän kiva joskus rentoutua ilman että siitä pitää potea huonoa omaatuntoa. Olisi hirveän kiva jos jaksaisi pitää kämppänsä hyvässä kuosissa - olen oikeasti tosi siisti ja järjestelmällinen ihminen mutta yleensä pelkkä olemassaolon tuska vie kaikki energiat siivoamiselta. Olisi hirveän kiva jos saisi aikaiseksi hankittua jonkun oikeasti palkitsevan työpaikan ja jaksais vielä harrastaakin. Paskaduunit pitäisi kieltää, mutta eihän tässä yhteiskunnassa tehdä mitään järkeviä päätöksiä muutenkaan joten tuskinpa lähiaikoina ollaan värkkäämässä suurta vallankumousta ja työrakenteiden purkamista.
Aika utopistista muutenkin. Mutta olishan se kiva. Eikä aina jaksa miettiä positiivisesti että mites tästä nyt noustaan ja millä keinoin ja mistä lähtis purkamaan paskaa oloa ja sen aiheuttamia tilanteita. Silloin kun perusfiilis on harmaa ja vitutus niin helvettiäkö siinä jaksaa olla positiivinen tai ajatella muita ihmisiä. Tai edes itseään ja omaa hyvinvointiaan. Kun ei siinä jää aikaa ja energiaa semmoiselle kuin hyvinvointi. Pitää vaan yrittää vöngertää eteenpäin. Saatana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti