Suhdebiografia

Taannoin sain terapiasta läksyksi kirjoittaa oma biografiani ihmissuhteiden näkökulmasta. Se osoittautui yllättävän hankalaksi, varsinkin kun ajattelee miten paljon ihmisiä mahtuu yhteen elämään. Ei sille terapeutille voinut romaaniakaan kirjoittaa.

Ihmissuhdetekstistäni tuli loppujen lopuksi muutama sivullinen ranskalaisia viivoja. Osa oli ryhmitelty kronologisesti, osa sen mukaan, miten läheisiä ihmiset olivat minulle joko nyt tai aikaisemmin. En tiedä teinkö harjoituksen oikein, tai pystyikö sitä edes tekemään oikein tai väärin.

Jotain ihmissuhdekaavioita täytellessä tuli kuitenkin selväksi: mä olen ihan hirveän stressaantunut ja pelokas ihminen.

Mä pelkään jatkuvasti sitä, että muut ihmiset eivät pidä minusta. Että mä olen mun läheisille joku rasite, ärsytys, häiriötekijä. Että ne valehtelevat mulle kun ne sanovat että ne pitävät minusta tai ettei mun sairaus ole niille mikään sopimuksenrikkoja, joka saa ne heittämään meidän suhteen heti roskakoriin.

Ei mua hirveästi haittaa jos randomit tai tutuntutut ei tykkää, mutta ystävistä huolehdin todella paljon. Ja se on järjettömän rasittavaa. Ja se on varmasti myös rasittavaa kuunnella pitemmän päälle. Aina se on märisemässä että sitä huolettaa ettei siitä pidetä! Aina sille saa jankuttaa että rakastan, rakastan. Että me ollaan täällä sun tukena. Että on okei puhua ja että me tykätään susta.

Älyn tasolla hiffaan että joo, ei nämä ihmiset varmaan laittaisi sitä suurta energiamääräänsä meidän suhteisiin jos ne ei myös sais jotain niistä irti ja jos ne ei aidosti haluais myös mun parasta. Että hei, oikeasti mulla on ihmisiä jotka välittää ja joista ei oikeasti tarvitse pelätä että ne lähtevät pois.

Mutta tunnetasolla mä en oo oikein koskaan oppinut luottamaan ihmisiin. Mulla ei oo ketään lapsuudenkavereita ollenkaan, kun kaikki on kasvaneet erilleen tai muuttuivat lopulta vittuilusuhteiksi puolin ja toisin. Tai kiusasivat, tai olivat randoja joita mä pelkäsin.

Teiniajoilta on joitakin kavereita, joiden kanssa ei välttämättä olla enää läheisiä, mutten mä todellakaan usko että ne olisivat alkaneet vihata minua. Ja teinivuosinahan mä törmäsin mun tämänhetkisiin parhaisiin kavereihinikin. Varmaan jokaiseen niistä, nyt kun mietin.

Vaikka vuodet on vierineet, mun päässä silti asuu aina se pieni epäilys että mitä jos kaikki olikin suurta pilaa. Mitä jos kaikki olikin olevinaan mun kavereita siksi että ne sais minusta irti kaiken mahdollisen ryönän jota levitellä ympäristöä saastuttamaan, niin kuin ala-asteella.

Eniten mua ärsyttää kuitenkin se, etten tiedä mistä löytyisi ratkaisu. En tiedä miten voisin oppia luottamaan tai kestämään sitä, ettei kaikkeen voi aina luottaa. Ettei asiat ole ikuisia, vaan joskus on hyvä päästää irti.

Ja olen todellakin sen puolestapuhuja, että huonoista ja myrkyllisistä ihmissuhteista pitää kävellä pois! Olen tehnyt sitä itsekin.

Silti elän alituisessa pelossa että joskus mun kaikkien tärkeimmät ihmiset tekee niin mulle, koska musta on tullut se myrkkypesäke. Ja sitten mä jään taas ihan yksin ja joudun aloittamaan alusta tukiverkkojen rakentamisen. Sitä pelkoa ei hälvennä se, että mä pelkään että siitä puhuminenkin vain edesauttaa sitä, että ihmiset lopulta leipiintyvät muhun ja päättävät siirtyä palkitsevampiin ihmissuhteisiin.